Keväisenä päivänä makaan olohuoneessa sohvalla, tietokone sylissä. Aurinko paistaa ulos, jossa en ole käynyt nyt reiluun seitsemään viikkoon kuin yhden automatkan verran. Se houkuttaa laittamaan kengät jalkaan ja lähtemään talon takaa avautuvalle polulle, mutta vielä en ole tarttunut tarjoukseen. Mietin viimaa, pukeutumista, kameran mukaan ottamista. Mietin sitä, miten saattaisin innostua ulkoilemaan ja viettämään liikaa aikaa ulkona, vaikkapa puolisen tuntia kävellen. Miten katselisin auringonvalon heijastumia puiden rungoilla, upeita värisävyjä kolmiulotteisessa pinnassa, pehmeää neulasten muokkaamaa maata ja sieltä jo kasvavia metsän kasveja. Suosikkejani.
Sen sijaan jatkan tätä puutumista. Mahdollisimman vaakatasossa olemista sekä nuutuneisuuden ylläpitämistä, joka saa minut jo unohtamaan siirtymisen yövaatteista päivävaatteisiin. Kun on oltava mukavasti ja rennosti eikä missään, kropassa tai mielessä tai lähellä, saa mikään kiristää, unohdun helposti unentokkuraisiin vaatteisiini koko päivän ajaksi.
Katson ja kuuntelen metsää, sen huojuvia puita ja ääniä, sukulaisiani ja sieluni maisemaa, valokuvan kautta. Onneksi ikkunasta näkyy pihan lähin mänty.
Heilutan sille takaisin.
Kannonnokalla 